Prelaatin kirje (marraskuu 2010)

Prelaatti opettaa meitä ymmärtämään syvemmin, mitä pyhien yhteys tarkoittaa vahvistamalla siteitämme kirkon taivaassa, kiirastulessa ja maan päällä olevien jäsenten kanssa.

Rakkaat lapseni, suojelkoon Jeesus tyttäriäni ja poikiani puolestani!

Tänään muistamme niitä pyhiä, jotka iloitsevat Jumalasta taivaan kirkkaudessa. Pyhä Johannes kirjoittaa yhdestä näystään Ilmestyskirjassa seuraavasti: "Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: 'Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!'" [1]

Me voimme kuvitella maalauksenomaisesti pyhän Raamatun kuvauksen siitä valtaisasta sielujen joukosta, joka on saavuttanut maallisen vaelluksensa iloisen päätöksen muodostaen näin "voitokkaan kirkon". Taisteltuaan armon avulla voitokkaasti henkisen elämän kamppailuissa maan päällä miljoonat ja taas miljoonat tavalliset ihmiset elävät ikuisesti Jumalasta ja Jumalalle taivaisen Äitimme, pyhän Joosefin ja kanonisoitujen pyhien (joiden joukossa kunnioitamme erityisellä ilolla Isäämme) kanssa. Kiitollinen sydämeni kääntyy niiden Opus Dein naisten ja miesten puoleen, jotka palveltuaan Herraamme uskollisesti maan päällä auttavat nyt meitä taivaasta käsin esirukoustensa voimalla. Tämä tosiasia ei saa jäädä mieleemme vain muistona, vaan sen täytyy johtaa kiinteään yhteyteen heidän kanssaan ja luottamukseen heitä kohtaan, jotta voisimme jatkaa sen polun raivaamista, jota pitkin he niin esimerkillisesti kulkivat.

Muistelen myös syvällä kiintymyksellä meitä kasvattaneita ja opastaneita ihmisiä sekä niitä, jotka olemme tunteneet elämämme varrella: vanhempia, veljiä ja sisaria, sukulaisia, ystäviä, kollegoita ja niin monia muita, joita emme saattaneet edes tuntea, mutta jotka silti ovat auttaneet meitä tai joita me olemme auttaneet pyhien yhteydessä omalla kamppailullamme eräänä päivänä saavuttamaan kallisarvoisen päämäärämme: päästä kontemploimaan Pyhää Kolminaisuutta oikeassa valossa. Suosittelen, samoin kuin Isämme, että kääntyisitte kaikkien edeltäjienne esirukousten puoleen pyytääksenne heidän apuaan.

Emme saa myöskään unohtaa sitä rakasta ja suurta joukkoa, joka on odottamassa viimeisen askeleen ottamista taivaalliseen kotimaahansa. Nämä ovat siunattuja sieluja Kiirastulessa, "kärsivä kirkko", joka on valmistautumassa astumaan ikuiseen kunniaan. "He ovat jo nyt iloisessa paikassa", pyhä Josemaría sanoi, "sillä heidän pelastuksensa on varma, vaikka heidän vielä pitääkin puhdistua hiukan saadakseen nähdä Jumalan." [2] Kirkko muistaa heitä huomenna 2. marraskuuta, kun se omistaa messun erityisesti heille ja pyytää jokaista pappia suorittamaan eukaristisen uhrin rukouksena kuolleiden puolesta.

Nämä viikot antavat meille hyvän mahdollisuuden suuresti vahvistaa yhteyttämme pyhiin. Me pystymme auttamaan heitä hyvittämään puutteitaan ja näin saavuttamaan taivaan valtakunnan rukoilemalla ja tekemällä mortifikaatioita, tarjoamaan työtämme Jumalalle ja erityisesti liittämällä pyhän messun hedelmät kiirastulessa oleviin sieluihin. Miten voisimme unohtaa, kuinka Isämme rukoili ja kannusti muita rukoilemaan heidän puolestaan aina, mutta erityisesti marraskuun aikana? Hänen suuri toiveensa oli, että voisimme kaiki yhdessä "tyhjentää kiirastulen" tarjoamalla lukuisia messuja tämän puolesta, osoittamalla anteliasta uhraushenkeä ja rukoilemalla runsaasti. Siksi kysynkin itseltäni ja teiltä: Kuinka osoitamme rakkauttamme poisnukkuneita sieluja ja yhä eläviä kohtaan? Kuinka käytämme meille annetut tunnit ja päivät hyväksi muiden puolesta?

Näiden mietteiden pitäisi auttaa meitä ymmärtämään syvemmin "taistelevan kirkon", johon mekin kuulumme, olemusta. Me emme ole kirkon osanen pelkästään passiivisesti vastaanottaen Kristuksen tarjoaman pelastuksen, vaan myös aktiivisesti, sillä me olemme ja meidän myös täytyy tuntea olevamme itse kirkko ja osallistua näin Kristuksen mystisen ruumiin kokoamiseen maan päällä ja sen lopulliseen täydellistymiseen taivaassa. Voimme kysyä itseltämme pyhän Josemarían sanoin: "Jaanko Kristuksen innon sielujen pelastusta kohtaan? Rukoilenko kirkon, jonka osa minä olen, puolesta ja jossa minun tulee suorittaa se erityinen tehtävä, jota kukaan muu ei voi tehdä puolestani?" [3]

Vatikaanin 2. konsiili opettaa käyttäen pyhästä Raamatusta ottamiaan ilmaisuja, että kirkko on "Jumalan rakennus. Herra itse vertasi itseään kiveen, jonka rakentajat hylkäsivät, mutta josta silti tehtiin peruskivi. Tämän pohjalta voidaan sanoa, että apostolit ovat rakentaneet kirkon, mikä on itse asiassa kirkon lujuuden ja ykseyden avain." [4] Pyhä Pietari sanoo ensimmäisessä kirjeessään, että Kristus on "elävä kivi, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden." [5]

Tämä tapahtuu kasteessa, kun me kirkon elävinä osasina muodostamme Jumalan talon maan päällä. [6] "Se on jo paljon, että olemme kirkossa, mutta se ei ole tarpeeksi. Meidän täytyy olla itse kirkko, sillä Äitimme ei saa olla meille mitään vierasta, ulkopuolista tai irrallista syvimmistä ajatuksistamme ja kiintymyksimmistämme." [7] Täysi yhteys Kristukseen on korvaamatonta, jotta meillä olisi elämä kirkossa nyt ja jotta saavuttaisimme ikuisen autuuden myöhemmin.

Me emme ole elottomia osia, vaan "eläviä kiviä", joiden tulee osallistua vapaaehtoisesti ja vapaasti Kristuksen saavutusten hyödyntämiseen omassa ja muiden elämässä, niin kuin Apostoli kirjeessään ei-juutalaisille kertoo meille: "Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa. Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on." [8]

Ainoastaan Kristus voi siis olla kirkon vahva perusta. Rakentakaamme elämämme avulla kirkko anteliaan Jumalalle omistautumisemme kullalla, uhrauksiemme ja mortifikaatiomme hopealla ja hyveidemme jalokivillä, jotka kaikki saattavat olla vain jotain pientä, mutta jotka ovat silti Jumalalle mieluisia, jos vain vastaamme hänen jatkuviin armolahjoihinsa. Meidän ei pidä Jumalan avulla torjua pelkästään vakavia syntejä, vaan myös kääntyä kauhistuen pois harkituista pikkusynneistä, virheistä ja epätäydellisyyksistä: mitä emme voi tarjota Jumalalle on hyödytöntä, arvotonta ja sydämetöntä roskaa, josta medän täytyy irroittautua päästäksemme taivaaseen. Juuri siksi meillä on tarve katumukseen maallisen elämämme poluilla ja puhdistumiseen kuolemanjälkeisessä kiirastulessa.

Pyhä Paavali lisää: "Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?" [9] Marraskuun liturgia korostaa tätä todellisuutta juhlistaessaan Lateraanikirkon (9. päivä) ja pyhien Pietarin ja Paavalin basilikojen (18. päivä) vihkimistä. Pohtikaamme näiden juhlien symbolisuutta vetääksemme johtopäätöksiä omaan elämäämme. Pappi puhuttelee Jumalaa messussa kirkon vihkimisen prefaatiossa rukoillen näin: "Me kiitämme sinua tästä rukoukselle tarkoitetusta talosta, jossa Sinä siunaat pyhiinvaeltavan perheesi. Täällä Sinä paljastat läsnäolosi sakramentaalisten merkkien kautta ja teet meidät yhdeksi sinun kanssasi armon näkymättömällä siteellä. Täällä Sinä rakennat temppelisi elävistä kivistä ja saatat kirkkosi täyteen mittaansa Jeesuksen ruumiina kautta koko maanpiirin saattaen sen kerran täydellisyyteensä Jerusalemin taivaallisessa kaupungissa." [10]

Pysähtykäämme miettimään hetkeksi tätä typerryttävää todellisuutta: me olemme kaikki tasavertaisia kirkon jäseniä, vaikka meillä kullakin on oma tehtävämme. "Jokainen osa kirkon rakennetta on tärkeä," paavi Benedictus XVI painottaa, "vaikka ilman peruskiveä, Kristusta, kaikki ne sortuisivatkin. Kristittyjen täytyy työskennellä yhdessä 'Jumalan talon kanssa-asukkaina', jotta tämä rakennus seisoisi vahvana houkutellen muita astumaan sisäänsä ja näin löytämään runsaita armon aarteita seiniensä suojasta." [11]

Muistakaa aina, tytäreni ja poikani, tämä Herramme meille antama tehtävä ja toteuttakaa se velvollisuudentuntoisesti, kuten nuo palvelijat, jotka tekivät voittoa isännältään saamista talenteista odottaessaan hänen paluutaan. [12] Ja Herramme kyllä vielä palaakin; se tulee olemaan riemukas hetki, jos vain pysymme yhtenä Kristuksessa uskon siteiden, sakramenttien vastaanottamisen ja Rooman piispan ja piispojen kollegion yhteyden kautta.

Pysähtykää miettimään tässä kohtaa erästä merkittävää symbolia: alttaria. Se löytyy kaikista kirkoista niin merkittävältä paikalta, että se omistetaan palvonnan paikaksi erityisen tärkeiden seremonioiden saattamana. Vuonna 1958 kaikkien pyhien päivänä pyhä Josemaría siunasi Villa Teveressä sijaitsevan Pyhien apostolien oratorion alttarit. Kuten aina kaikissa liturgisissa seremonioissa hänen hartautensa näkyi hyvin selvästi. Jokainen liike ja sana oli merkki hänen tuntemastaan syvästä rakkaudesta Herraamme kohtaan, joka näytti ja näyttää edelleen koko rakkautensa määrän meitä kohtaan asettamansa Pyhän Uhrin kautta.

Tämän seremonian kautta kirkko muistuttaa meitä siitä, että "meidätkin on pyhitetty, asetettu erilleen, jotta palvelisimme Jumalaa ja rakentaisimme Hänen valtakuntaansa. Me huomaamme kuitenkin liian usein joutuneemme sellaisen maailman pauloihin, joka haluaa asettaa Jumalan syrjään. Ihmisten vapauden ja autonomian nimessä Jumala on ohitettu kaikessa hiljaisuudessa, uskonto on rajattu yksityiseksi hartaudenharjoitukseksi ja uskoa vältellään lepran tavoin julkisuudessa. Toisinaan," Benedictus XVI sanoo, "tämä ajatusmaailma on niin vastakkainen evankeliumin sanoman kanssa, että se voi hämärtää omaa ymmärrystämme kirkosta ja sen tehtävästä." [13]

Pyrkikäämme aina torjumaan tämä mentaliteetti, joka aika ajoin luikertelee monien kristittyjen käytökseen. Mainitsen tässä yhteydessä jotain, jonka pyhä Josemaría sanoi toimittaessaan alttarin pyhittämistä. "Sinä ja minä olemme kuin alttareita: meidät on voideltu. Ensin meidät voideltiin öljyllä kasteessa, myöhemmin konfirmaatiossa. Me odotamme ilolla sitä hetkeä, jona saamme viimeisen voitelumme. Me olemme siis jotakin pyhää, minkä vuoksi ruumiimme pitäisi omistaa Jumalalle, Herrallemme. Meidän täytyy huolehtia vaatimattomuudesta yksityiskohtia myöten, kunnioittaa ruumistamme, antaa itsemme Jumalan palvelukseen ja pukeutua asianmukaisesti sortumatta hullutuksiin. Jotta voimme tehdä tämän, täytyy meidän myös pukea sielumme kunnon kristityille niin sopiviin hyvien tottumusten, hyveiden, kauniisiin vaatteisiin.

Me pystymme vetämään paljon muitakin johtopäätöksiä hengellistä elämäämme varten näistä tapahtumista, mutta ne minä jätän teidän löydettäviksenne. Sen sijaan en halua päättää tätä kirjettä mainitsematta muutamia muita tulevien viikkojen liturgisia juhlia ja Opus Dein historian merkkipaaluja. Ensiksikin meillä on Kristus kaikkeuden kuninkaan juhla 21. päivänä. Voimme valmistautua itseksemme Opus Dein uudelleenpyhittämiseen Jeesuksen Pyhälle Sydämelle. Virkistäkäämme niiden siteiden merkitystä, jotka Herramme antoi meille vastaanottaessamme kasteen ja jotka saivat vahvistuksensa saadessamme kutsun Opus Deihin. Kehotankin teitä kysymään itseltänne: Kuinka annan Jumalan hallita päivääni? Kuinka levitän hänen valtakuntaansa työni ja ystävieni parissa?

Myöhemmin marraskuun 28. päivänä on vuosipäivä, jona Opus Dein prelatuurille annettiin sen oikeudellinen asema, mikä tänä vuonna sattuu samalle päivälle kuin adventin 1. sunnuntai, samoin kuin tapahtui vuonna 1982. Kiittäkäämme Jumalaa koko sydämellämme tästä erityisen merkityksellisestä askeleesta, ja pyytäkäämme Jumalan palvelijan Johannes Paavali II:n tavoin (apostolinen konstituutio Ut Sit) erityisesti, että Opus Dei olisi aina joka hetki tehokas työväline kirkon universaalin tehtävän suorittamisessa.

Muutama päivä sitten olin Pamplonassa ja vietin pyhää messua Navarran yliopiston kampuksella. Kiitin Jumalaa, samoin kuin ne tuhannet paikalla olijat, niistä viidestäkymmenestä vuodesta, jotka olivat kuluneet yliopiston ja sitä tukevan yhdistyksen perustamisesta. Voitte hyvin kuvitella pyhän Josemarían erityisen läsnäolon, sillä pyhä perustajamme itse vietti messua lokakuussa 1967 siellä. Hänen tuolloin lausumansa sanat auttoivat minua laatimaan saarnani muistuttaen siitä, kuinka Jumala kutsuu jokaista meistä pyhyyteen jokapäiväisessä elämässämme.

Vahvistakoon kiitollisuutemme rukoustamme Rooman piispan ja hänen rukoustarkoitustensa puolesta, jota lähellä kaikki Opus Dein maalikot ja papit, kuten kaikki muutkin katolilaiset, haluavat pysytellä kaikissa tilanteissa. Jatkakaa rukoustanne myös omien tarkoitusperieni puolesta, joiden ainoana tavoitteena on palvella kirkkoa ja kaikkia sieluja paremmin. Tunnen olevani yhteydessä teihin kaikkiin, ja olen joka päivä teidän tukenne tarpeessa.

Mieleeni tulee vielä se, että tämän kuun aikana on toinenkin vuosipäivä, jolloin Isämme löysi Rialpin ruusun. Pyydän taivaallista äitiämme antamaan meille voimaa matkalla, jolle meidän kaikkien on käytävä saavuttaaksemme taivaan autuuden. Muistakaamme myös rukoilla niiden prelatuurin uskovien puolesta, jotka vihitään diakoneiksi 13. päivä.

Siunaan teitä kaikella rakkaudellani

Teidän Isänne

+ Javier

Roomassa 1. lokakuuta 2010

Viitteet:

1. Ilm. 7:9-10

2. Pyhä Josemaría, muistiinpanoja juttelutuokiosta, 9. huhtikuuta 1974

3. Pyhä Joseamría, saarna Uskollisuus kirkkoa kohtaan, 4. kesäkuuta 1972

4. Vatikaani II, dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium, nro. 6

5. 1. Piet. 2:4-5

6. vrt. 1. Tim. 3:15

7. Pyhä Josemaría, saarna Uskollisuus kirkkoa kohtaan, 4. kesäkuuta 1972

8. 1. Kor. 3:10-13

9. 1. Kor. 3:16

10. Roman Missal, 1. prefaatio kirkon vihkimisestä

11. Benedictus XVI, puhe, 18. heinäkuuta 2008

12. vrt. Matt. 25:20-23

13. Benedictus XVI, saarna alttarin vihkimisessä, 19. heinäkuuta 2008

14. Pyhä Josemaría, muistiinpanoja juttelutuokiosta, 27. lokakuuta, 1974